Näistä selkälokki on ”suomalaisin lintumme”. Sen alalajeista mustaselkäisimmän, suomenselkälokin (Larus fuscus fuscus) populaatiosta suhteellisesti eniten pesii Suomessa (noin 7000 paria, noin puolet maailmankannasta). Se oli ennen yleisin selkävesien lokki, mutta sen kannat ovat romahtaneet, joten se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Mentäessä itään tai länteen alalajien selät muuttuvat hieman vaaleammiksi (tuhkaselkälokkeja). Niiden populaatiot ovat suuria ja elinvoimaisia. Merilokit ovat isompia ja myös hieman vaaleaselkäisempiä kuin suomenselkälokki. Harmaalokit ovat vielä vaaleampia, niitäkin on useita lajeja ja risteymiä. Harmaa- ja selkälokit kilpailevat samoista pesimispaikoista. Kalalokit muistuttavat harmaalokkeja , mutta ovat pienempi. Nauru- ja pikkulokit ovat tummapäisiä. Perhosmaisella pikkulokilla on tummat siivenaluset. Nuoret lokit ovat ruskeankirjavia, mutta sulkivat (muuttuvat) vähitellen aikuispukuun.
Valtaosa selkälokeistamme muuttaa sydäntälveksi Afrikkaan, pääosin päiväntasaajan alueen suurille järville. Muut lokit jäävät enimmäkseen Eurooppaan (ks Selkälokit Afrikassa).Tumma selkä ja siiven päällyset kestävät hyvin päiväntasaajan kovaa UV-säteilyä.
Lue lisää lokeista vaikkapa Wikipediasta. Selkälokista ks. BirdLife: ” Vuoden lintu 2013: selkälokki on taantunut lähes viidenneksen”.